Agilitykolikon kaksi puolta
Outi Parkatti
Kissanpäiviä ja koiranunta
Oli huuruisen kylmä päivä Lappeenrannassa. Halli
sijaitsi jossain sivummalla ja sinne saapui hiljalleen
autoja molemmista suunnista. Monesta autosta
kuului haukuntaa ja näkyi suuri tai pieni koiran pää.
Milla cockerini seisoi tomerana takakontissa ja
haukkui myös. Taisi koiraneiti tietää, että nyt pääsee
hauskaa pitämään.
Kissanpäiviä ja koiranunta 5/2007
Pieni kierros pihan reunalla ja ei kun sisään halliin,
jossa hengitys höyrysi. Lattiaa hallissa ei ollut,
ainakin muistan hiekan, joka nuljusi lenkkareiden
alla. Seinät olivat hatarat ja jostain pilkisti päivänvalo
hämärään. Mitäpä pienestä tuuletuksesta, kun pian
lämpeni niin koira kuin ohjaajakin.
Enpä silloin olisi tosiaan uskonut, jos joku olisi
kertonut, että jonain päivänä harrastan kissan kanssa
agilitya. Olisin nauranut sellaiset väitteet suohon,
mutta totta se on. Tarkoituksena on rakentaa ensi
kesän aikana omat esteet. Se suunnitelma tosin oli
jo viime kesänä, mutta parempi myöhään kuin ei
milloinkaan.
Noista muistoista on aikaa suurin piirtein kymmenen
vuotta. On niitä muistoja myös auringonpaisteiselta
agilitykentältä, mutta jostain syystä se halli pysyy
kirkkaimmin mielessä aina vain.
Laitoin tahallisesti kissa-agilitysta kertovan jutun
lehden alkuun. Se on takuulla lemmikkiharrastus,
joka on suurelle osalle täysin tuntematonta ja ehkä
aiheuttaa epäuskoista naurua. Hyvillä mielin sitä
onkin tarkoitus harrastaa, joten hymyillään ja
nauretaan yhdessä. Kiitos Virve hauskasta jutusta!
Ylempi kuva kertoo toimittajakissa Jimin suhteen
agilityyn: epäilyttävää. Aina sen sijaan on kuvassa
ensimmäistä kertaa esteillä ja hyvin sujuu, kun
houkuttimena on ihana heiluva oksa. Joillekin laji
on ihanuus, toisille ei kannata tuputtaa.
Tässä siis on taas uusi Kissanpäiviä ja Koiranunta.
Tiesittekö, että kyseessä on juhlanumero?
Kissanpäiviä ja Koiranunta ilmestyi ensimmäisen
kerran 15.5.2006. Voiko se tosiaan olla totta?
ps: agilitykolikon puolet ovat tietenkin koira ja kissa.