<< 1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 12 13 14 15 16 >>

Kissanpäiviä ja koiranunta 6/2007

...Sinä iltana Sara katosi

Ensin Milla jäljesti Saraa tielle päin. Ne jäljet

päättyivät jätökseen. Aivan selvästi Milla tajusi,

että oma koirakaveri oli kääntynyt takaisin kotiin.

Kotipihan läpi jäljestys jatkui suoraan metsäpolulle.

Yhtään ei Milla epäröinyt polkujen risteyksissä,

vaan siinä mentiin niin lujaa kuin vanhan cockerin

ja emännän jaloista päästiin.

Jäljestyksessä oli varmasti apua siitä, että Millan

nuoruudessa tuli harrastettua esimerkiksi verijälkeä.

Kovassa vauhdissa tuli valjaita ja pitkää

jäljestyshihnaa ikävä. Kunnon välineillä jäljestys

olisi ollut paljon mukavampaa koiralle, joka halusi

mennä lujaa.

Aina pururadalle asti Milla pysyi helposti jäljellä.

Parissa kohdassa Sara oli käynyt polun sivussa,

mutta ne Milla huomasi helposti. Todella monessa

kohdassa Milla merkkasi polun vierustaa.

Pururadalla jäljet yksinkertaisesti katosivat. Milla

ei löytänyt niitä, vaikka käveltiin edestakaisin ja

pururadan sivussa. Ei jäljestys siihen loppunut,

koska kävin Millan kanssa autolla pururadan

toisella puolellakin ja monessa muussa kohdassa.

Voitte muuten uskoa, että silmiin koskee kovasti,

kun pellon reunalla tähyilee, että liikkuuko joku

kaukana näkyvistä mustista pisteistä.

Ilta lähestyi ja Sara oli ollut poissa lähes

vuorokauden. Olin jo hyvinkin varma, että Sara ei

pääsisi enää omin voimin liikkeelle. Se ei enää

ole nuoruuden kunnossa ja jäykistyy pahasti, jos

liikuntaa on liikaa kerralla.

Istuin koneella tulostamassa lisää katoamis-

ilmoituksia, kun puhelin alkoi soida. Kiitos teille

joka ikiselle apuun tarjoutuneelle, niin tutuille kuin

tuntemattomille. Erityisesti mieleeni jäitte te,

jotka olitte tulossa Vaasasta flattien kanssa

etsintään mukaan. Kun hätä on kova, niin apu

on myös kultaakin kalliimpaa.

Otin tulostetut laput käteeni, takki oli jo päällä,

kun oven takana vastaan tulikin musta kuono.

En tiedä kuka oli iloisin. Oliko se Sara, minä itse,

pojat vai kuka. Siinä melkein häntä irtosi, niin

kovaa se heilui ja kyllä Sara kertoi uikahtelemalla

ja tohisemalla monet jutut, jotka olisin halunnut

ymmärtää.

En melkein vieläkään voinut uskoa todeksi, että Sara

tosiaan oli kadoksissa. Eihän se ikinä karkaile.