Kissanpäiviä ja koiranunta 6/2007
...Sinä iltana Sara katosi
Ensin Milla jäljesti Saraa tielle päin. Ne jäljet
päättyivät jätökseen. Aivan selvästi Milla tajusi,
että oma koirakaveri oli kääntynyt takaisin kotiin.
Kotipihan läpi jäljestys jatkui suoraan metsäpolulle.
Yhtään ei Milla epäröinyt polkujen risteyksissä,
vaan siinä mentiin niin lujaa kuin vanhan cockerin
ja emännän jaloista päästiin.
Jäljestyksessä oli varmasti apua siitä, että Millan
nuoruudessa tuli harrastettua esimerkiksi verijälkeä.
Kovassa vauhdissa tuli valjaita ja pitkää
jäljestyshihnaa ikävä. Kunnon välineillä jäljestys
olisi ollut paljon mukavampaa koiralle, joka halusi
mennä lujaa.
Aina pururadalle asti Milla pysyi helposti jäljellä.
Parissa kohdassa Sara oli käynyt polun sivussa,
mutta ne Milla huomasi helposti. Todella monessa
kohdassa Milla merkkasi polun vierustaa.
Pururadalla jäljet yksinkertaisesti katosivat. Milla
ei löytänyt niitä, vaikka käveltiin edestakaisin ja
pururadan sivussa. Ei jäljestys siihen loppunut,
koska kävin Millan kanssa autolla pururadan
toisella puolellakin ja monessa muussa kohdassa.
Voitte muuten uskoa, että silmiin koskee kovasti,
kun pellon reunalla tähyilee, että liikkuuko joku
kaukana näkyvistä mustista pisteistä.
Ilta lähestyi ja Sara oli ollut poissa lähes
vuorokauden. Olin jo hyvinkin varma, että Sara ei
pääsisi enää omin voimin liikkeelle. Se ei enää
ole nuoruuden kunnossa ja jäykistyy pahasti, jos
liikuntaa on liikaa kerralla.
Istuin koneella tulostamassa lisää katoamis-
ilmoituksia, kun puhelin alkoi soida. Kiitos teille
joka ikiselle apuun tarjoutuneelle, niin tutuille kuin
tuntemattomille. Erityisesti mieleeni jäitte te,
jotka olitte tulossa Vaasasta flattien kanssa
etsintään mukaan. Kun hätä on kova, niin apu
on myös kultaakin kalliimpaa.
Otin tulostetut laput käteeni, takki oli jo päällä,
kun oven takana vastaan tulikin musta kuono.
En tiedä kuka oli iloisin. Oliko se Sara, minä itse,
pojat vai kuka. Siinä melkein häntä irtosi, niin
kovaa se heilui ja kyllä Sara kertoi uikahtelemalla
ja tohisemalla monet jutut, jotka olisin halunnut
ymmärtää.
En melkein vieläkään voinut uskoa todeksi, että Sara
tosiaan oli kadoksissa. Eihän se ikinä karkaile.