Jimin poppoo

Suuuuuri kysymys ja ajatusleikki. Kun koti kaikuu koiratyhjyyttä ja sieltä puuttuu koiran hännänheilutus, niin kysymys on väkisinkin mielessä. Olisiko jossain koirapersoona, joka olisi sopiva osa poppoota? Kuinka suuri palanen sydämestä voisi olla vielä annettavaksi jollekin uudelle perheenjäsenelle? Tähän asti tosin tuntuu, että sydän on laajentunut aina asteen suuremmaksi jokaisen tulijan kohdalla.

Minkä kokoisen, näköisen, rotuisen, ikäisen, oloisen tms. koiran te pystyisitte kuvittelemaan poppoon jäseneksi? Heittäkääpä ajatusia siitä, mitä teille tulee mieleen. Mielelläni kuulisin, että mikä teidän mielestänne olisi suurten siperialaisten arvoinen ja kiipijäkisun mahdollinen uusi sydänystävä.

Katselin eilen pihaa ja totesin, että koirankoppiakaan ei kukaan ole koskaan käyttänyt - tai no siis Jimi on käyttänyt tähystyksiinsä. Sara muistaakseni kerran vääntäytyi tuonne sisälle ja Milla lähinnä tuhahti ajatukselle…

Nyt täytyy palata ajassa taaksepäin. Tähän valokuvatorstain haasteeseen on yksi ainoa oikea vastaus ja se on Rakkaus. Eihän kukaan voi hymyilevää kissaa vastustaa. Vieläkö Rakkaus muuten isonakin hymyilee näin upeasti? Olisi hienoa nähdä Rakkaudesta isomman kissan kuva.

Nyt on jännittäviä ja hauskoja uutisia poppoon suunnalta. Jason taitaa tulla ensi viikonloppuna ja jää joiksikin viikoiksi joukon vahvistukseksi! Kun isoveli serkkunsa kanssa vaihtaa kesänviettopaikkaa Keski-Suomesta Pohjanmaalle, niin Jason matkustaa mukana.

Arvatkaapa laulaako kamera niinä viikkoina melkoisesti.

Hei muistatteko vielä mua, tai tunnistatteko? Kesä tuli, no ainakin melkein, jos lämpömittariin katsoo. Se tarkoittaa ehdottomasti sitä, että on lyhyemmän siperianturkin aika. No hei ajatelkaa nyt, jos vieläkin olisin siinä kilometrin mittaisessa tuuheassa turkissa. Varmaan sulaisin! Niin ja onhan tämä vaihtelua. Seuraan muotia aallonharjalla ja harrastan sitä lumiprinsessailua sitten talvella.

Oikeastaan tämä kuva on ihan teitä eräitä tyttöjä varten. Sain tänään kuulla, että minulla on aivan erityisiä ihailijoita…

Niin ja Puuma rakas, en minä ole sinua unohtanut. Pitäisikö meidän sopia treffit kesäisen linnunlaulun ja sinisen taivaan aikakaudelle. Oletko kotona? Tulisinko ensi viikolla käymään?

Voi hyvät hyssykät sentään. Tänään piti Mannan, Mintun ja Ompun lähteä Tampereelle HCM testiin, mutta… kuinkas sitten kävikään. Eilen töistä tullessa löytyi kaksi oksennusta, jotka kissojen palvelija tietysti siivosi, kuten joskus on tapana. No, tänä aamuna sitten oli ylläreitä siellä täällä, AinaMainan pylly sotkussa ja Minttu ja Manna oksensivat. Voi ei!

No eihän oksentavaa konkkaronkkaa voi mihinkään viedä. Pakko järjestää uusi käynti ja toivoa, ettei Mannan uudet juoksut ihan vielä ala…

Vaikka ollaankin pari päivää myöhässä, niin parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Omppu päätti tänään ulkoilla Ainan ja Mintun jälkeen eli kolmantena jonossa. Jos täti ja äiti olivat kauniita ja kuvauksellisia, niin Omppu päätti pistää paremmaksi.

Mikäpä siinä kukkameren rannalla on loikoillessa ja kun vielä löytää mukavan tyynyn päänsä alle…

Siis mitä pikkumiehiä he ovatkaan!

Kun ei meillä vielä pentuja kuulu, niin täytyy käydä ihailemassa muualla. Suloisia ovat kuin mitkä ja kuten moni jo tietää, niin Lumikissan pentujahan näissä kuvissa on. Älkää kuitenkaan kysykö mikä pennuista on missäkin kuvassa, koska en todellakaan pysynyt siitä selvillä.

Tässä ehdoton suosikkikuvani.

Siis hei ajatelkaa nyt miten rankkaa on olla yksivuotias. Ei meinaa tajuta miten näistä päivistä jaksaa selvitä.

Minä olin tosi tyytyväinen siihen, ettei tarvinnu eilen lähteäkään Kuopion suunnalle näytelmiin. Ei sitä aina jaksa, mutta Aina olis kyllä halunnu. Täytyy myöntää, että se ois ollu aivan täydellisessä turkissa ja näyttelyfiiliksessä. Ties vaikka olis käyny voittamassa. Nooh, ehkä joku toinen kerta tai sitten ei.

Aina: No, näytelmät olis sujuneet tällä kertaa mainiosti, mutta jos saan valita näytelmien ja kunnon pihailun väliltä, niin pihailu voittaa. Sain meidän emännän tajuamaan, että mun valjaat pitää pitää ihan siinä ovella koko ajan, niin pääsen heti kun tarvitsee pihalle haistelemaan ja maistelemaan kesää.

Öh, ei se aina maistu ihan täydelliseltä, mutta yleensä kyllä.

Ja sitten tiedotusluontoisesti voisi todeta, että meidän emäntä on jotenkin ihan pöpi. Sillä on niin kovasti Saraa ikävä, että jo pari kertaa se on luullu käännähtäessään nähneensä Saran, vaikka siinä on ollu vaan musta laukku tai jotain. No, sitten se pöpähti vielä enemmän ja tuli kotiin haisten tooosi kummalliselta. Voi voi. Kun se nyt pysyis selväjärkisenä ja keskittyis vaan puutarhan rakentamiseen ja meidän lellimiseen.

Minttu sais tietysti tajuta olla vähän hiljempaa miehentuskassaan, niin sen jälkeen meihin olis varmasti helpompikin kaikki hellyys ja huomio valuttaa.

Sara on poissa.

Sara, maailmankaikkeuden kiltein koira, kaunis sisäisesti ja ulkoisesti, poppoon suuri musta hahmo on poissa. Viimeiseen asti Jimi tassutteli Saran kaverina.

Aurinko koristi ja lämmitti Saran viimeisen päivän. Hyvä niin. Ehkäpä jalkoihin koski silloin vähän vähemmän ja ehkä se jotenkin helpotti. Vaikka Sara näyttää näin hyvältä kuvissa, niin rakas koiruus kertoi paljon juttuja siitä, että ei ole enää hyvä olla. Lisäksi Sara tärisi, tärisi pötkötellessäänkin ja jalat eivät meinanneet kantaa, kun Sara tuli pari rappusta alaspäin. Lääkkeitä Sara ei suostunut enää syömään ja ruokaakin meni vain vähän. Onneksi oli tänään lautasellinen makkarakeittoa. Ruuan oikeasta sisällöstä ja ravintoarvoista viis, kun tärkeintä oli, että jokin maistui.

Että sinua osaa olla ikävä. … Vaikka oli vaikeaa viedä Milla viimeistä kertaa eläinlääkärille, niin Saran vieminen oli vielä 100 kertaa pahempaa. Ei siitä meinannut selvitä millään. Taisin hetkeksi ihan romahtaa.

Jälkeenpäin matkalla mummolasta kotiin olo oli aivan kaamea. Olin aivan rikki. Silloin tapahtui jotain todella kummallista.

Taivaalla oli kaari. Se oli kuin pilven (ei lentokoneen) muodostama sateenkaari. Huomasin sen puolessa välissä matkaa ja siitä eteenpäin se pysytteli koko ajan näkyvissä. Antaa surullisen mielen vähän kuvitella, mutta ehkäpä se oli se sateenkaarisilta, jolta Sara katseli Millan kanssa menoani. Ehkä kaksikko halusi kertoa, että päivä se on huomennakin ja heillä on nyt hyvä olla.

Aikansa kyynelet valuivat niin, ettei tietä meinannut välillä nähdä, mutta hyvin hiljalleen saapui surullinen hiljaisuus. Mielessäni näin, miten Milla ravisteli vanhaa pallon rähjää ja Sara odotti häntä heiluen vieressä vuoroaan. Kesäisiä hyvin eläviä mielikuvia oli muitakin. Turkit säihkyivät auringon paisteessa. Onnellisia hetkiä on eletty paljon ja pitkään.

Kun lähestyin kotia, niin tajusin lopulta pysähtyä ja ikuistaa kameralla sen, mitä hiljalleen haipuvasta kaaresta oli jäljellä. Olisinpa huomannut pysähtyä silloin heti, mutta kyllä sen tästäkin vielä hahmottaa.

Hyvästi ystävä ja molemmat ystävät. Olen todella kiitollinen Sara sinulle jokaisesta tämänpäiväisestä hännän heilautuksesta. Paljon koettiin yhdessä ja nyt tuntuu siltä kuin palanen itsestäni olisi poissa.

Hei mitä kuisketta sieltä puskasta kuuluu. Ole sinä tiedustelija, niin minä turvaan selustan.