WILLE JA MAAILMANPORTTI

Yön Sydämessä

Yön hiljaisuudessa raskaat askelet lähestyivät aukiota, jolla nuoret naavaiset puut olivat kuolleet pystyyn. Suuret kivenlohkareet lojuivat maassa sikin sokin ja niiden terävät reunat ja väliin jäävät onkalot olivat peittyneet pettävään sammalmattoon. ”Mmmorrrgh”, kulkija murahti, kun sen jalka jäi jumiin ja riuhtaisi niin, että tuolin kokoinen lohkare lensi monen metrin päähän.


”Herra, sain hopeakiven”, se murisi pudottautuessaan raskaasti polvilleen. Hiljaisuus laskeutui, kun öiset lintujen äänet vaikenivat ja maan alta kantautui kahisevaa ääntä. ”Työhön siis”, kuului hiljainen määräys tuulen tuomana. Järkälemäinen hahmo otti kiireesti pussin ja alkoi tarkasti asetella sen sisältä poimimiaan esineitä.


”Siirrä kolmatta. Täytyy olla tässsmälleen oikeassa kohdasssa”, ääni suhisi ja hahmo jatkoi työtään. ”Herra, puuttuu jotain. Näistä muodostuisi tähti, jos tähän olisi laittaa kappale”, järkäle murahteli. ”Hmmm, olisikohan”, ääni hiljeni ja kuului kahinaa. ”Minkälainen kohta?”, ääni kysyi. Järkäle tutki ja puhdisti painaumaa kivessä. ”Kuin veneen pohja”, se murahti.


Hiljaisuus oli korvia särkevä, mutta päättyi äkillisesti räjähtäen. ”Hah hah haa ha ha haa. Voiko olla helpompaa viimeistä arvoitusta. Niin paljon vaivaa tähän asti”, ääni nauroi että maa kumisi. ”Mutta mistä löytäisi”, ääni värisytti ympäröivien puiden lehtiä, kun kysymys jäi leijumaan ilmaan. ”Yksi paikka. Onko pikkuystävämme valmis?”, se taas kysyi. ”Melkein. Vain vähän tönäisyä eteenpäin, niin hän toimii”, murina vastasi.


”Sinulle on toinenkin tehtävä. Paina pääsi tätä kiveä vasten, niin saat tietää”, ääni määräsi ja hahmo näytti värähtävän, mutta kumartui kuitenkin. Aukiolla kiersi vaikerrus, jolla oli särähtävä rytmi. ”Metsäranta”, murahdus lausui, kun se loppui.


”Herra, minä menen ja palaan kun seuraava kiertokuu on täynnä”, järkäle murisi ja nosti hupun peittämät kasvonsa ylös. ”Oouuuuuuuu”, se ulvoi ja kuun valo muodosti maahan varjon kuonosta. Järkäle keräsi 9 kappaletta pussiin ja lähti juoksemaan hurjaa vauhtia - neljällä jalalla.


”Vielä kuukausi”, varjo huokasi kaipaavasti. ”Se ei ole mitään. Yksi kurrrja kuukausi”, ääni valitti ja maa tärähteli kuin joku olisi hakannut sitä kaikin voimin. Kahiseva ääni loittoni, mutta jätti jälkeensä hätääntyneen hiljaisuuden.

                                                                                    -> Seuraava kappale


© 2008 Outi Parkatti | Design by Andreas Viklund