Perditan jengi

Niin se vaan on, että emäntäkin huomasi, ettei musta ole ainoaksi kissaksi. Tassut kun oli vielä kipeät niin kyllä sitä tuli kamuja ikävä. Oikein kun en meinannut tajuta mihin ihmeeseen Nemo lähti niin pian. Sen takia mä yöllä ulkonakin vaeltelin silloin pakkasessa, mutta ei Nemoa ei löytynyt.
Tosin silloin yönä jolloin Nemo katosi, juuri ennen lähtöä se mulle maukaisi: “Nähdään taas ystäväni” En mä moista juttua tajunnut silloin, mutta emäntä sitten selitti, että Nemo lähti sateenkaarisillalle. Vaikka kovasti emäntä ja apukokki yrittivät pitää Nemon täällä, mutta silloin oli Nemon aika mennä.

Ruoka ei enää oikein maistunut ja laihduin vain laihtumistani. Tosin osa syynä oli ne antiloopit joita napsin tassujen takia. Kauluria jouduin pitämään tassujen takia jonkun aikaa ja koska tassut oli tosiaan sika kipeät en mä laatikolle menny asioille. Hiekka sattu niin vietävästi. Joten sitten emäntä vaihto mulle alusia sitä mukaan kun vahinkoja kävi.
Se oma peseminenkin jäi vähemmälle, kuten tästä kuvasta näkyy. Tässä jo hiukan parempi olo, mutta silti aika nuutunut.

Sitten kun pääsin mummolaan Assua ja Misseä tapaamaan, kesti sielläkin mulla jonkun aikaa tajuta, että ei Nemo ole täälläkään. Mutta pikku hiljaa aloin sitten paremmin kaveeraamaan Aslanin kanssa. Nyt me sitten ollaankin kuin paita ja peppu.

Jaetaan paras tipunkyttäyspaikka

Bongaillaan pihassa kulkevia elukoita mm. peuroja, rusakoita jne..

Yhdessä ruokakin maittaa oikein hyvin. Niin ja nyt olen jo hyvin saanut menetettyä grammoja takaisin.

Aslan on kyllä aika jättiläinen, kun se on nyt jo meikäläisen kokoinen, ellei jo hiukan isompi. Misse on nyt sitten porukan “pienin”. Misse osaa pitää meille pojille hyvin kuria, mutta pikku hiljaa se taitaa alkaa pehmenemään enemmän(mutta sitä ei saa Misselle sanoa). Hyvällä tavalla vaan siis.

Täytyy myöntää, että mulla menee välillä Misse ja Aslan sekaisin. Varsinkin jos nopsaan kattoo. Pilkkuja, pilkkuja…